Väinö Koskela
Kauppias, kanttori, ratavartija, Director Musices


Väinö Manunpoika Koskela (s.1899 k.1973). Kuva: Jukka Koskela.
Väinö Manunpoika Koskela (s.1899 k.1973). Kuva: Jukka Koskela.

Väinö Koskelan tarinan lähteenä on Väinön pojan Risto Koskelan sanelema ja tyttären Vappu Koskela-Tanskasen vuonna 1989 muistiin kirjoittama sukukronikka. Kronikassa kuvataan Väinö Koskelan elämän tapahtumia ja muistoja eloisasti ja seikkaperäisesti. 37-sivuinen elämäntarina kertoo myös Väinön lyhyehköksi jääneestä kauppiasurasta nuorena miehenä. Kronikan ja valokuvia käyttööni antoi Jukka Koskela, Väinön pojanpoika ja Timo Koskelan poika. Kiitos tästä Jukka!

Kun pikkuhiljaa alkoi hahmottua kuva Väinöstä, tuli selväksi, että Taavetin kylällä oli todellinen moniosaaja, lahjakkuus ja paljon aikaansaava toisen polven rautatieläinen ja musiikin monitoimimies.

Väinön esi-isät, -äidit ja sisarusjoukko

Väinön isänisä Elias Aabrahaminpoika Koskela (s.1806 k.1869) omisti Koskelaisen tilan Koskelan kylässä. Elämä koetteli kuitenkin monilapsista perhettä sekä joidenkin lasten menehtymisien että tilan menetyksen myötä. Kun 1890-luvulla talo meni alta, ei vähiten paikkakunnalla vaikuttaneen "Luukas Pekon" kyseenalaisten rahanlainaustoimien johdosta, täytyi talon ainoan pojan, Väinön isän Manun (s.1869 k.1926) etsiä muualta töitä.

Manu-isäpäätyi töihin rautateille. Vuonna 1898 hän meni Pietariin Suomen asemalle töihin. Väinön äiti Maija-Leena (s.1871 k.1956) oli silloin 27-vuotias. Pariskunnalla oli Marttilassa syntynyt neljä poikaa Ville (s.1890), Oskari (s.1892), Kaarlo (s.1894) ja Eetu (s.1897). Viidentenä poikana syntyi sitten Pietarissa vuonna 1899 Väinö. Pojista ensimmäinen Vilhelm/Ville (s.1888)menehtyi vajaan vuoden ikäisenä. Perhe asui Zukuna Ulitzan, suomeksi Patakadun, varrella. Parin Pietari-vuoden jälkeen Koskelat palasivat vuosisadan vaihteessa takaisin Luumäelle Marttilaan. Asunto löytyi Valtion Rautateiden pitkästä, viisi huoneistoa käsittävästä, talosta aseman kupeessa. Marttilassa perhe kasvoi vielä kuudella lapsella. Väinö sai lisää sisaruksia: Arvi (s.1902 k.1924), Lahja Lempi .(s.1904 k.1920), Irja Onerva (s.1908 k.1911), Irma (s.1912), Sakari (s.1914 k.2003) ja Pekka (s,1918 k.2001).

Alma ja Väinö 50 vuotishääpäivänä joulukuussa vuonna 1970. Kuva: Jukka Koskela.
Alma ja Väinö 50 vuotishääpäivänä joulukuussa vuonna 1970. Kuva: Jukka Koskela.

Väinö Manunpoika Koskela

Väinö Manunpoika Koskela (s.1899 k.1973) meni vuonna 1920 naimisiin Alma Siviän os. Punkkinen (s.1897 k.1974) kanssa. Pariskunta tutustui Pulsan asemalla, kun Väinö oli siellä asemamiehenä ja Alman koti, Punkkisen kauppa, oli aseman portin vieressä. Heidät vihittiin Luumäen kirkossa ja läksiäiset pidettiin Pulsassa Lampilan tilalla. Häät vietettiin Taavetin Joukolassa.

Lapsia Väinölle ja Almalle siunaantui viisi: Jaakko Risto (s.1922 k.2018), Alli Saara (s.1923 k.2019), Aila Maija (s.1926 k.1927), Vappu Sisko (s.1936 k.20121) ja Timo Veikko (s.1936 k.2012).

Varhais- ja nuoruusvuodet

Väinö oli vilkas poika. Jo 4-5 vuoden ikäisenä hän meni radan yli Vainikan sekatavarakauppaan kärkkymään kauppiaalta karamellejä. Kauppiaalla oli tapana keksiä Väinölle jotakin juoksupoikahommia, asemalta postin hakua tai varastosta tavaran noutoa. Palkaksi Väinö sai karkkia tai rinkelin. Kaverit kutsuivatkin häntä Vainikan rengiksi. Kaipa se renkihomma karkkipalkalla toimi vielä kansakouluaikanakin.

Myöhemmin perhe muutti Lintusen mäelle vahtituvalle, missä he asuivat isä-Manun kuolemaan vuoteen 1926 asti. Kansakoulun Väinö kävi Kaipiaisissa Rautatieläisten koulussa. Kun kansakoulu ja rippikoulu oli käyty, meni Väinö 15-vuotiaana vuonna 1914 Pietariin töihin rautateiden konepajalle, missä oli tuttu luumäkeläinen työnjohtaja. Sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, saivat 15-vuotiaat poikasetkin hyvää palkkaa konepajalla. Kaupunki Neva-joen rannalla monine siltoineen tuli kahdessa vuodessa tutuksi, tutummaksi kuin Helsinki. Sunnuntaisin suomalaispoikien huvina oli istua koko päivä hevosraitiovaunussa, kun se kulki hitaasti noin 30 km:n matkan linjan päätepysäkille ja takaisin. Huvi oli halpaa. Samalla lipulla pääsi matkan edestakaisin. Seuraavana sunnuntaina otettiin joku toinen linja. Näin pojat pääsivät tutustumaan kaupunkiin.

Viipurin jälkeen Väinö oli Turussa Vulckanin konepajalla töissä. 18-vuotiaana hän meni Tienhaaran rautatieasemalle, joka oli Simolan ja Viipurin välillä, Vuotta vanhempana hänestä tuli asemamies Pulsan asemalle veljensä Kaarlon ja Hiiren Artun kanssa. Pulsan asemallahan Väinö kohtasi tulevan vaimonsa Almankin.

Asevelvollisuuden Väinö suoritti 20-vuotiaana rannikkotykistössä Suomenlinnassa, missä hän kävi aliupseerikoulun ja aseseppäkoulun. Aseseppäkoulussa Väinö joutui korjaamaan sodan jälkeen suuret määrät sotasaalisaseita, mm. vanhoja venäläisiä kiväärejä käytettäväksi armeijan koulutustarpeisiin.

Hannulan kaupparakennus vuosisadan vaihteessa. Talon takana näkyy rautateiden vesitornin katon harja. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.
Hannulan kaupparakennus vuosisadan vaihteessa. Talon takana näkyy rautateiden vesitornin katon harja. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.

Väinön lyhyehkö kauppiasura

Sotaväen ja naimisiin menon jälkeen Väinö perusti vuoden 1922 aikana maakauppias Aatami Simpuran (s.1896) ja Aleksanteri Montosen (s.1887 k.1933) kanssa lyhytikäiseksi jääneen sekatavarakaupan
"V. Koskela & kumppanit".

Kauppa toimi Taavetin asemalla entisen kauppias Hannulan talossa lähellä rautatien vesitornia ja risteystä. Paikalla oli myöhemmin Antti Timosen sekatavarakauppa ja sittemmin Taavetin Osuuskassa. Simpura osoittautui kuitenkin epäluotettavaksi liikekumppaniksi. Hän rakensi samaan aikaan omakotitaloa itselleen ja otti kaupasta rakennustarvikkeita maksamatta niistä mitään. Koskela erosi kauppakumppanuudesta vuoden kuluttua.

Manu Karhun talo ympyröitynä. Vieressä Heikinheimon kaksivärinen talo ja vaalea KOP:n talo. Detalji maisemakuvasta. Kuva: Luumäen Fotokerho / Paavo Naumanen.
Manu Karhun talo ympyröitynä. Vieressä Heikinheimon kaksivärinen talo ja vaalea KOP:n talo. Detalji maisemakuvasta. Kuva: Luumäen Fotokerho / Paavo Naumanen.

Monta rautaa oli tulessa – "ruuhkavuodet" eivät pysähdyttäneen Väinöä

Epäonnistuminen Simpuran kanssa ei kuitenkaan masentanut yritteliästä ja osaavaa nuorta miestä. Väinö perusti heti oman sekatavarakaupan silloisen Karhun Kirjakaupan sittemmin HilVo:na tunnetun talon paikalle nykyiselle Kauppakadulle. Ajat olivat kuitenkin vaikeat ja työttömiäkin oli paljon pitäjässä. Koskela myi säälistä nälkäisille työttömille ruokaa velaksi. Näitä velkarahoja hän ei kuitenkaan koskaan saanut takaisin. Tämäkään kauppa ei oikein hyvin menestynyt.

Saman sekatavarakaupan pihamakasiinissa Väinö piti pari vuotta elokuvanäytäntöjä. Elettiin mykkäfilmien aikaa. Väinö säesti näytäntöjä pianolla ja vilkaisi välillä elokuvaa, jotta jännittävissä paikoissa osasi musisoida tilanteen mukaan ja tunnelman luomiseksi. Ei ollut tämäkään liiketoiminta mikään hyvä rahasampo huonojen aikojen vuoksi. Kävijöitä oli vähänlaisesti ja valtiolle piti maksaa niin sanottua penkkiveroa jokaisesta katsomoistuimesta. Vielä 1930-luvun loppupuolella, kun perhe asui lähellä Lakkalan tienhaaraa Laukkaan portin luona, oli Väinöllä vanha elokuvakone ja muutama filminpätkäkin, mutta niitä ei voinut siellä katsoa, kun ei ollut sähköä. Väinö möikin sitten projektorin varakoneeksi tai varaosiksi Mikko Kuntulle, joka näytti elokuvia sodan aikana ja sittemmin vanhassa nuorisoseuran talossa lähellä Palolampea (Taavetin Kino).

Kaupan lopettamisen jälkeen Väinö piti kaupan piharakennuksen makasiinissa elokuvateatterin ohella polkupyörätehdasta. Hän hankki erikseen kaikki tarvittavat osat, kokosi niistä pyörät ja myi ne sitten edelleen.

Samoihin aikoihin hän osti myös linja-auton Viipurista. Ajokorttia ei Väinöllä vielä ollut. Matkalla Viipurista Lappeenrantaan Väinö sitten opetteli ajamaan linjuria ja heti samana päivänä meni Lappeenrannassa katsastuskonttoriin pyytämään insinööriajoa ajokorttia varten. Katsastusmies kysyi, josko Väinö osaa ajaa autoa. Väinö vastasi, että tietysti, sen takiahan hän ajokorttia on anomassa. Katsastusmies teki Väinölle kokeen, käski peruuttamaan linja-auton kadulta katsastuskonttorin portista sisään. Peruutus onnistui, vaikka sitä ei Viipuri-Lappeenranta matkalla tullut harjoiteltuakaan. Näin Väinö sai OMNIBUS SOFÖRIN ajokortin samana päivänä, kun autokin oli ostettu.

Väinö ajoi linjaa Lappeenrannasta Pulsan kautta Ylämaalle ja takaisin. Välillä hän kävi Viipurissa musiikkiopistossa tenteissä ja oppitunneilla. Tiet olivat huonoja, mäkisiä ja mutkikkaita. Välillä piti komentaa kaikki matkustajat työntämään autoa ylämäessä. Kun talvella tuli lunta, eikä tietä aurattu, oli Väinöllä aikaa suorittaa musiikinopiskeluja. Nyt Väinön perhe asui Pulsassa Lampilassa. Taas löytyi uutta puuhattavaa moniosaajalle. Väinö korjasi kelloja. Seinä- , herätys- ja taskukellotkin Väinö puhdisti ja tilasi tarvittaessa niihin vietereitä ym. osia. Myös huonekalujen verhoilutyö Väinöltä sujui.

30-luvun alusta sodan loppuun Väinö ja Alma asuivat perheineen Someronmäellä Lakkalan portilla ratavartijan mökissä. Kun radio tuli muotiin 30-luvulla, valmisti Väinö ensin kidekoneen, jota kuunneltiin luurista. Myöhemmin hän rakensi yksilamppuisia radioita, joita kuunneltiin korvakuulokkeilla. Kovempiääninen radio, jota voitiin kuunnella ilman kuulokkeita, vaati useampia lamppuja. Väinön itselleen rakentamassa radiossa taisi olla jo 6-7 lamppua. Somerharjussa ja Venäläisen kylässä monessa talossa kuunneltiin ensimmäiset 5-10 vuotta Väinön tekemiä radioita. Kovaääniset radiot vaativat anodipattereita ja akkuja, kun Somerossa ei ollut sähköä. Väinö Koskelan mammalle Taavettiin talon keittiöön hankittiin akkumulaattorien latauslaitteet. Täällä Koskelan perhe latasi koneensa. Somerolaiset saivat ladata akkunsa maksua vastaan. 

Musiikilla oli tärkeä rooli Koskelan veljessarjan elämässä.

Väinö soittaa pianolla 50-luvulla todennäköisesti Sibeliuksen teosta ”Kuusi”. Kuva Jukka Koskela.
Väinö soittaa pianolla 50-luvulla todennäköisesti Sibeliuksen teosta ”Kuusi”. Kuva Jukka Koskela.

Koskelan kotona soi usein musiikki. Isä Manu soitti kaksirivistä haitaria ja joskus viuluakin. Väinö osasi soittaa montaa eri soitinta. Sellistinä hän esiintyi usein triossa. Viulu oli soitin, kun säestettiin kansantanssiesityksiä tai kun esiinnyttiin lukuisissa eri tilaisuuksissa, maatalousnäyttelyissä ja kesäjuhlissa ympäri pitäjää. Klarinettia Väinö soitti kirkkomusiikkiopiston oppilasorkesterissa Viipurissa. Mandoliinilla hän soitti vanhoja nopeita venäläisiä kappaleita balalaikan tapaan. Kitara ja Herzenin Kallelta saatu bassokitaraa soivat ainakin veljen häissä Pulsassa. Isän kaksirivinen hanurikin kyllä soi tarvittaessa. Trumpettiakin tuli kokeiltua ja hyvinhän siitä lähtivät äänet. Se oli lainassa muutaman viikon Nuppolan orkesterilta. Piano oli mukana sekä yksin esiintyessä että orkestereissa soittaessa. Väinö esiintyi myös yksinlaulajana ja Taavetin sekakuoron johtajana.

Väinö säestämässä kansantanssijoita. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.
Väinö säestämässä kansantanssijoita. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.

Soittoa piti myös harjoitella. Lienee siinä ollut Maija-Leena-äidin korvat kovilla, kun monta poikaa treenasi soittamista, kuka milläkin pelillä.

Kaikki pojat kävivät myös urkukoulun. Villestä tuli kanttoriurkuri 20-vuotiaana. Eetu ja Sakari olivat molemmat kanttoreita. Vuonna 1925 Väinö meni kirkkomusiikkiopistoon Viipuriin ja saikin siellä pianonsoitossa arvosanan 10. Olihan hän soittanut pianoa elokuvissa ja muuallakin pienen ikänsä.

Vuonna 1926 Väinön musiikkiopinnot urkukoulussa katkesivat hetkeksi, kun Manu-isä kuoli yllättäen lyhyen sairauden seurauksena. Väinö joutui isän korvaajaksi ratavartijaksi Lintusen mäelle. Väinö suoritti kuitenkin musiikkiopiston loppuun käymällä töidensä ohessa Viipurissa pari kertaa viikossa tunneilla ja tenttimässä.Kun Väinö harjoitteli kotona 1927-1928 kanttoriurkurin lopputenttejä varten, teki hän pianolle urkujalkioita muistuttavat koskettimet, jotta sai harjoitella jaloilla soittamista.

Viipurin ratakorjaustöiden aikana viikonloput olivat vapaat ja Väinö pääsi kotiin Lintusen mäelle. Tällöin Väinö hoiti Luumäen kirkon lukkarin toimea 2-3 vuoden ajan. Lukkarin virassa hän myös kierteli pitäjällä kinkereillä. Porion kanssa hän ehti käydä 31 kinkerit.

Talkoita oli kylällä usein ja niihin oleellisesti kuuluivat talkootanssit ja musiikki. Illalla kannetiin pihalle pianot, harmonit, viulut, haitarit ja mandoliinit ja musiikki soi pitkälle yöhön.

Väinö oli Taavetin Nuorisoseuran jäsen 60 vuotta. Nuorisoseuran iltamien järjestely oli Väinön vastuulla ja musiikkiohjelmistoon hän luonnollisesti osallistui myös itse. Näytteleminen oli myös mukana harrastuskuvioissa. Nuorisoseura järjesti Väinölle Director musices -arvonimen vuonna 1967. Director musices on arvonimi, jonka tuomiokapituli myöntää ansioituneelle urkurille tai tasavallan presidentti ansioituneelle muusikolle. Nuorisoseuralta Väinö sai myös 70-vuotispäivänä hopeisen ansiomerkin sekä Hermannin arvonimen.

Eläkkeelle jäätyään Väinö kokosi vuonna 1961 Luumäen kamariorkesterin. Hän keräsi myös kansanlauluja. Kokoelma käsitti loppujen lopuksi noin 350 kansanlaulua. 

Väinö perustamansa Luumäen kamariorkesterin johtajana Kamariorkesterin 10-vuotiskonsertissa vuonna 1962. Viulistit eturivissä vasemmalta: Pentti Malinen, Yrjö Rautakoski ja Esko Turkkila. Viulistit takarivissä vasemmalta Arvi Nurkka ja Paavo Kontula. Trumpettia soitti Pekka Nikoskelainen, kontrabassoa Paavo Naumanen ja pianoa Timo Koskela. Kuva: Jukka Koskela.
Väinö perustamansa Luumäen kamariorkesterin johtajana Kamariorkesterin 10-vuotiskonsertissa vuonna 1962. Viulistit eturivissä vasemmalta: Pentti Malinen, Yrjö Rautakoski ja Esko Turkkila. Viulistit takarivissä vasemmalta Arvi Nurkka ja Paavo Kontula. Trumpettia soitti Pekka Nikoskelainen, kontrabassoa Paavo Naumanen ja pianoa Timo Koskela. Kuva: Jukka Koskela.
Väinö sävelsi vuonna 1966 Juhani Petäjän kirjoittamiin sanoihin Luumäen Laulun, jonka Petäjä oli kirjoittanut vuonna 1936 Svinhufvudin patsaan paljastustilaisuuteen Luumäen asemalle. Kuva: Jukka Koskela.
Väinö sävelsi vuonna 1966 Juhani Petäjän kirjoittamiin sanoihin Luumäen Laulun, jonka Petäjä oli kirjoittanut vuonna 1936 Svinhufvudin patsaan paljastustilaisuuteen Luumäen asemalle. Kuva: Jukka Koskela.

Pitkän linjan rautatieläinen

Valtion Rautatiet olivat Koskelan perheen tärkeä työnantaja. Väinön Manu-isä aloitti Koskelan suvun ensimmäisenä rautatieläisenä Pietarin asemalla. Takaisin Marttilaan tultuaan Väinö ja veljet olivat kukin vuorollaan jarrumiehenä, vääntämässä jarruveiviä junavaunun päässä ulkokäytävällä. Talvella se oli haastavampaa. Lienee poikien isäkin ollut jossain vaiheessa jarrumies.

Kansakoulun Väinö kävi Kaipiaisissa Rautatieläisten koulussa, kun Luumäellä ei vielä silloin ollut kansakoulua. Siksi varmaan Väinö pääsikin rautateille töihin, kun osasi lukea ja kirjoittaa. 15-vuotiaana Väinö lähti Pietariin rautateiden konepajalle töihin. 1920 Väinö oli asemamiehenä Pulsan asemalla. Vuonna 1930 hän suoritti aseman hoitajan tutkinnon.

Väinö joutui isän korvaajaksi ratavartijaksi Lintusen mäelle vuonna 1926. Se tiesi resiina-ajoa. Lintusen mäelle tuli vakituiseksi kuitenkin pian Joonas Ilves ja Väinö siirtyi Somerharjuun vahtimaan rataa. Ratavartijan tehtävänä oli hoitaa tiettyä muutaman kilometrin pituista rataosuutta ennen junan tuloa. Hän huolehti siitä, että rata pysyi kunnossa, tasoristeykset, naulat ja pultit radalla olivat kohdallaan sekä muutenkin varmisti rataosuuden toimivuuden. Talvella oli huolehdittava lumen poistosta. Yöllä piti valvoa tasoristeyksiä ennen junan tuloa.

Talvisodassa Väinön työ oli radankorjausjunassa. Väinö oli radankorjaus-komppaniassa alikersantti ja topparoikkaryhmän johtaja.


Sotakokemuksia:

Väinö ehti jo nuorena kokea lähetä sisällissodan kahakat Taavetissa ja olla talvisodassa radankorjauskomppaniassa johtotehtävissä. Viipurin pommituksissa vahingoittunut ratapiha vaati paljon korjaustöitä. Välirauhan aikana Väinö pyydettiin ajamaan evakoiden tavaroita Suomen puolelle. Vaikka ajokokemus oli ollut katkolla parisen kymmentä vuotta, ei se haitannut. Jatkosotaan ei tarvinnut Väinön mennä, koska hänellä oli tehtävänä pitää Taavetin rataosuus kunnossa Taavetin ollessa sotatoimialuetta. 

Sodan jälkeen Koskelat rakensivat rintamamiestalon Okkolan mäelle n. 2,5 km Taavetin asemasta Kouvolaan päin. Väinö lempipaikallaan keittiön tuolilla. Kuva: Jukka Koskela.
Sodan jälkeen Koskelat rakensivat rintamamiestalon Okkolan mäelle n. 2,5 km Taavetin asemasta Kouvolaan päin. Väinö lempipaikallaan keittiön tuolilla. Kuva: Jukka Koskela.

Taavetin Kauppakadun varrella

Koskelan mamman talo Taavetissa Kauppakadun pohjoispään paloi vuonna 1944 pommituksen seurauksena. Koskelan talossa oli puhelinkeskus. Puhelinkeskuksen hoitajana oli Irma Koskela (s.1912) Väinön nuorin sisko. Puhelinkeskus siirtyi talon tuhoutumisen jälkeen toiselle puolelle Kauppakatua samaan talon yläkertaan, missä myöhemmin toimi Kelloseppä V. Laari. Väinön nuorimman veljen Pekan vaimo Esteri os. Keloharju (s.1924) oli puhelunvälittäjänä tässä toisessa keskuksessa.

Koskelan Pekka ja Essu/Esteri rakensivat 4-lapsiselle perheelleen tälle samalle paikalle uuden omakotitalon, mikä on siellä edelleenkin.

Detalji ilmakuvasta. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.
Detalji ilmakuvasta. Kuva: Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen.

Digiarkistosta:

Lähteet: Väinö Koskelan tarinasta tehty sukukronikka vuodelta 1989 - Risto Koskelan sanelema ja Vappu Koskela-Tanskasen muistiin kirjoittama. Jukka Koskela. Luumäen Fotokerho/Paavo Naumanen. Suomen Kansalliskirjaston Digiarkisto.