Väinö Koskela
Kauppias, kanttori, ratavartija, Director Musices…

Varhais- ja nuoruusvuodet

Väinö oli vilkas poika. Jo 4-5 vuoden ikäisenä hän meni radan yli Vainikan sekatavarakauppaan kärkkymään kauppiaalta karamellejä. Kauppiaalla oli tapana keksiä Väinölle jotakin juoksupoikahommia, asemalta postin hakua tai varastosta tavaran noutoa. Palkaksi Väinö sai karkkia tai rinkelin. Kaverit kutsuivatkin häntä Vainikan rengiksi. Kaipa se renkihomma karkkipalkalla toimi vielä kansakouluaikanakin.

Myöhemmin perhe muutti Lintusen mäelle vahtituvalle, missä he asuivat isä-Manun kuolemaan vuoteen 1926 asti. Kansakoulun Väinö kävi Kaipiaisissa Rautatieläisten koulussa. Kun kansakoulu ja rippikoulu oli käyty, meni Väinö 15-vuotiaana vuonna 1914 Pietariin töihin rautateiden konepajalle, missä oli tuttu luumäkeläinen työnjohtaja. Sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, saivat 15-vuotiaat poikasetkin hyvää palkkaa konepajalla. Kaupunki Neva-joen rannalla monine siltoineen tuli kahdessa vuodessa tutuksi, tutummaksi kuin Helsinki. Sunnuntaisin suomalaispoikien huvina oli istua koko päivä hevosraitiovaunussa, kun se kulki hitaasti noin 30 km:n matkan linjan päätepysäkille ja takaisin. Huvi oli halpaa. Samalla lipulla pääsi matkan edestakaisin. Seuraavana sunnuntaina otettiin joku toinen linja. Näin pojat pääsivät tutustumaan kaupunkiin.

Viipurin jälkeen Väinö oli Turussa Vulckanin konepajalla töissä. 18-vuotiaana hän meni Tienhaaran rautatieasemalle, joka oli Simolan ja Viipurin välillä, Vuotta vanhempana hänestä tuli asemamies Pulsan asemalle veljensä Kaarlon ja Hiiren Artun kanssa. Pulsan asemallahan Väinö kohtasi tulevan vaimonsa Almankin.

Asevelvollisuuden Väinö suoritti 20-vuotiaana rannikkotykistössä Suomenlinnassa, missä hän kävi aliupseerikoulun ja aseseppäkoulun. Aseseppäkoulussa Väinö joutui korjaamaan sodan jälkeen suuret määrät sotasaalisaseita, mm. vanhoja venäläisiä kiväärejä käytettäväksi armeijan koulutustarpeisiin.

Saman sekatavarakaupan pihamakasiinissa Väinö piti pari vuotta elokuvanäytäntöjä. Elettiin mykkäfilmien aikaa. Väinö säesti näytäntöjä pianolla ja vilkaisi välillä elokuvaa, jotta jännittävissä paikoissa osasi musisoida tilanteen mukaan ja tunnelman luomiseksi. Ei ollut tämäkään liiketoiminta mikään hyvä rahasampo huonojen aikojen vuoksi. Kävijöitä oli vähänlaisesti ja valtiolle piti maksaa niin sanottua penkkiveroa jokaisesta katsomoistuimesta. Vielä 1930-luvun loppupuolella, kun perhe asui lähellä Lakkalan tienhaaraa Laukkaan portin luona, oli Väinöllä vanha elokuvakone ja muutama filminpätkäkin, mutta niitä ei voinut siellä katsoa, kun ei ollut sähköä. Väinö möikin sitten projektorin varakoneeksi tai varaosiksi Mikko Kuntulle, joka näytti elokuvia sodan aikana ja sittemmin vanhassa nuorisoseuran talossa lähellä Palolampea (Taavetin Kino).

Kaupan lopettamisen jälkeen Väinö piti kaupan piharakennuksen makasiinissa elokuvateatterin ohella polkupyörätehdasta. Hän hankki erikseen kaikki tarvittavat osat, kokosi niistä pyörät ja myi ne sitten edelleen.

Samoihin aikoihin hän osti myös linja-auton Viipurista. Ajokorttia ei Väinöllä vielä ollut. Matkalla Viipurista Lappeenrantaan Väinö sitten opetteli ajamaan linjuria ja heti samana päivänä meni Lappeenrannassa katsastuskonttoriin pyytämään insinööriajoa ajokorttia varten. Katsastusmies kysyi, josko Väinö osaa ajaa autoa. Väinö vastasi, että tietysti, sen takiahan hän ajokorttia on anomassa. Katsastusmies teki Väinölle kokeen, käski peruuttamaan linja-auton kadulta katsastuskonttorin portista sisään. Peruutus onnistui, vaikka sitä ei Viipuri-Lappeenranta matkalla tullut harjoiteltuakaan. Näin Väinö sai OMNIBUS SOFÖRIN ajokortin samana päivänä, kun autokin oli ostettu.

Väinö ajoi linjaa Lappeenrannasta Pulsan kautta Ylämaalle ja takaisin. Välillä hän kävi Viipurissa musiikkiopistossa tenteissä ja oppitunneilla. Tiet olivat huonoja, mäkisiä ja mutkikkaita. Välillä piti komentaa kaikki matkustajat työntämään autoa ylämäessä. Kun talvella tuli lunta, eikä tietä aurattu, oli Väinöllä aikaa suorittaa musiikinopiskeluja. Nyt Väinön perhe asui Pulsassa Lampilassa. Taas löytyi uutta puuhattavaa moniosaajalle. Väinö korjasi kelloja. Seinä- , herätys- ja taskukellotkin Väinö puhdisti ja tilasi tarvittaessa niihin vietereitä ym. osia. Myös huonekalujen verhoilutyö Väinöltä sujui.

Musiikilla oli tärkeä rooli Koskelan veljessarjan elämässä.

Koskelan kotona soi usein musiikki. Isä Manu soitti kaksirivistä haitaria ja joskus viuluakin. Väinö osasi soittaa montaa eri soitinta. Sellistinä hän esiintyi usein triossa. Viulu oli soitin, kun säestettiin kansantanssiesityksiä tai kun esiinnyttiin lukuisissa eri tilaisuuksissa, maatalousnäyttelyissä ja kesäjuhlissa ympäri pitäjää. Klarinettia Väinö soitti kirkkomusiikkiopiston oppilasorkesterissa Viipurissa. Mandoliinilla hän soitti vanhoja nopeita venäläisiä kappaleita balalaikan tapaan. Kitara ja Herzenin Kallelta saatu bassokitaraa soivat ainakin veljen häissä Pulsassa. Isän kaksirivinen hanurikin kyllä soi tarvittaessa. Trumpettiakin tuli kokeiltua ja hyvinhän siitä lähtivät äänet. Se oli lainassa muutaman viikon Nuppolan orkesterilta. Piano oli mukana sekä yksin esiintyessä että orkestereissa soittaessa. Väinö esiintyi myös yksinlaulajana ja Taavetin sekakuoron johtajana.

Soittoa piti myös harjoitella. Lienee siinä ollut Maija-Leena-äidin korvat kovilla, kun monta poikaa treenasi soittamista, kuka milläkin pelillä.

Kaikki pojat kävivät myös urkukoulun. Villestä tuli kanttoriurkuri 20-vuotiaana. Eetu ja Sakari olivat molemmat kanttoreita. Vuonna 1925 Väinö meni kirkkomusiikkiopistoon Viipuriin ja saikin siellä pianonsoitossa arvosanan 10. Olihan hän soittanut pianoa elokuvissa ja muuallakin pienen ikänsä.

Vuonna 1926 Väinön musiikkiopinnot urkukoulussa katkesivat hetkeksi, kun Manu-isä kuoli yllättäen lyhyen sairauden seurauksena. Väinö joutui isän korvaajaksi ratavartijaksi Lintusen mäelle. Väinö suoritti kuitenkin musiikkiopiston loppuun käymällä töidensä ohessa Viipurissa pari kertaa viikossa tunneilla ja tenttimässä.Kun Väinö harjoitteli kotona 1927-1928 kanttoriurkurin lopputenttejä varten, teki hän pianolle urkujalkioita muistuttavat koskettimet, jotta sai harjoitella jaloilla soittamista.

Viipurin ratakorjaustöiden aikana viikonloput olivat vapaat ja Väinö pääsi kotiin Lintusen mäelle. Tällöin Väinö hoiti Luumäen kirkon lukkarin toimea 2-3 vuoden ajan. Lukkarin virassa hän myös kierteli pitäjällä kinkereillä. Porion kanssa hän ehti käydä 31 kinkerit.

Talkoita oli kylällä usein ja niihin oleellisesti kuuluivat talkootanssit ja musiikki. Illalla kannetiin pihalle pianot, harmonit, viulut, haitarit ja mandoliinit ja musiikki soi pitkälle yöhön.

Väinö oli Taavetin Nuorisoseuran jäsen 60 vuotta. Nuorisoseuran iltamien järjestely oli Väinön vastuulla ja musiikkiohjelmistoon hän luonnollisesti osallistui myös itse. Näytteleminen oli myös mukana harrastuskuvioissa. Nuorisoseura järjesti Väinölle Director musices -arvonimen vuonna 1967. Director musices on arvonimi, jonka tuomiokapituli myöntää ansioituneelle urkurille tai tasavallan presidentti ansioituneelle muusikolle. Nuorisoseuralta Väinö sai myös 70-vuotispäivänä hopeisen ansiomerkin sekä Hermannin arvonimen.

Eläkkeelle jäätyään Väinö kokosi vuonna 1961 Luumäen kamariorkesterin. Hän keräsi myös kansanlauluja. Kokoelma käsitti loppujen lopuksi noin 350 kansanlaulua. 

Pitkän linjan rautatieläinen

Valtion Rautatiet olivat Koskelan perheen tärkeä työnantaja. Väinön Manu-isä aloitti Koskelan suvun ensimmäisenä rautatieläisenä Pietarin asemalla. Takaisin Marttilaan tultuaan Väinö ja veljet olivat kukin vuorollaan jarrumiehenä, vääntämässä jarruveiviä junavaunun päässä ulkokäytävällä. Talvella se oli haastavampaa. Lienee poikien isäkin ollut jossain vaiheessa jarrumies.

Kansakoulun Väinö kävi Kaipiaisissa Rautatieläisten koulussa, kun Luumäellä ei vielä silloin ollut kansakoulua. Siksi varmaan Väinö pääsikin rautateille töihin, kun osasi lukea ja kirjoittaa. 15-vuotiaana Väinö lähti Pietariin rautateiden konepajalle töihin. 1920 Väinö oli asemamiehenä Pulsan asemalla. Vuonna 1930 hän suoritti aseman hoitajan tutkinnon.

Väinö joutui isän korvaajaksi ratavartijaksi Lintusen mäelle vuonna 1926. Se tiesi resiina-ajoa. Lintusen mäelle tuli vakituiseksi kuitenkin pian Joonas Ilves ja Väinö siirtyi Somerharjuun vahtimaan rataa. Ratavartijan tehtävänä oli hoitaa tiettyä muutaman kilometrin pituista rataosuutta ennen junan tuloa. Hän huolehti siitä, että rata pysyi kunnossa, tasoristeykset, naulat ja pultit radalla olivat kohdallaan sekä muutenkin varmisti rataosuuden toimivuuden. Talvella oli huolehdittava lumen poistosta. Yöllä piti valvoa tasoristeyksiä ennen junan tuloa.

Talvisodassa Väinön työ oli radankorjausjunassa. Väinö oli radankorjaus-komppaniassa alikersantti ja topparoikkaryhmän johtaja.

Sotakokemuksia:

Väinö ehti jo nuorena kokea lähetä sisällissodan kahakat Taavetissa ja olla talvisodassa radankorjauskomppaniassa johtotehtävissä. Viipurin pommituksissa vahingoittunut ratapiha vaati paljon korjaustöitä. Välirauhan aikana Väinö pyydettiin ajamaan evakoiden tavaroita Suomen puolelle. Vaikka ajokokemus oli ollut katkolla parisen kymmentä vuotta, ei se haitannut. Jatkosotaan ei tarvinnut Väinön mennä, koska hänellä oli tehtävänä pitää Taavetin rataosuus kunnossa Taavetin ollessa sotatoimialuetta.