Taavetin Posti ja Postipankki

Muutama lause postin historiasta:

Posti alkoi liikkua 1600-luvulla - pelkkien postikuskien voimin

Luumäen teillä kulki paisi ihmisiä ja ratsu- ja kuormahevosia lasteineen myös postia. Postilaitos aloitti Suomessa vuonna 1638. Silloin vahvistettiin Suomen postireitit ja postitaksat. Postilaitos hoiti myös Luumäen erilaisten hallintoviranomaisten kirjeenvaihdon. Yksityiset lähetykset olivat alkuun harvinaisia. Postinkuljettaja ilmestyi kylän raitille ilmoittaen tulostaan torvea töräytellen. Alkuaikoina postikuski liikkui kävelyjalkaa, mutta pian postin kuljetusta saatiin nopeutettua, kun postimies sai ratsun alleen.

Valituista talollisista tehtiin postipisteitä

Postinkuljettajiksi määrättiin sopivilla paikoilla asuvia talollisia, jotka palkittiin verovapauksin tai muin eduin. Tehtävä ei ollut haluttu, se edellytti aina valmiina oloa ja sekä henkilö- että hevosresursseja. Postin tuli kulkea määrävauhdilla ja pysähtymättä. Heti kun "virkaveli" oli kiidättänyt postilaukun postipistetaloon, täytyi sitä lähteä välittömästi viemään seuraavaan postitaloon, mihin vuorokauden aikaan tahansa ja säässä kuin säässä. Aina ei isännän itse tarvinnut lähteä itse välttämättä matkaan, tehtävän voi antaa myös rengille hoidettavaksi.

Taavetissa Rusasen talo Rusala on nykyisin suojelukohde, joka on eteläkarjalan alueen vanhin olemassa oleva rakennus. Talo oli alkuaikojaan posti- ja majataloksi rakennettu. Se toimi Moskova-Turku välisen tien varrella kestikievarina ja myöhemmin 1800-luvulla talossa pidettiin maakauppaa ja myös käräjiä.

1800-luvun jälkipuoliskolla postinkulku muuttui. Kaupungeissa Kruununposti postikonttoreineen tarjosi kaupunkilaisille hyvät postipalvelut. Maaseudun postiolot kaipasivat kuitenkin kohentamista. suurin osa maakunnan postiliikenteestä hoidettiin ns. kihlakunnanpostin välityksellä. Lukkarien tehtäviin kuulunut seurakuntien oma postinkanto oli jo lopetettu, ja kihlakunnanpostikin, joka huolehti maaseudulla asuvien kruunun virkamiesten ja heidän suostumuksellaan myös yksityishenkilöiden, kuntien ja seurakuntien kirjeiden kuljettamisesta, oli käymässä vanhentuneeksi. Postitalonpoikajärjestelmä lakkautettiin vuonna 1846.

Nyt siirryttiin kestikievarikyytejä käyttävään postiljoonijärjestelmään. Järjestelmän heikkoutena oli matkustajamäärien epätasaisuus. Postinkulku oli hidasta. Posti tuotiin pitäjien kirkonkyliin tavallisesti vain kerran viikossa. Se kuitenkin riitti, sillä suurin osa saapuvasta postista oli viranomaisilta alemmille hallintoportaille tulleita kiertokirjeitä, jotka viikoittain kirkossa lukemalla saatettiin paikkakuntalaisten tietoon. Postitirehtööri lähetti läänien kuvernööreille ohjeita postinkulun jouduttamisesta kehottaen pitäjäläisiä huolehtimaan siitä, että kievareihin on hankittava kunnollisia kyytihevosia. Tiet oli pidettävä myös talvella ajettavassa kunnossa.

Vuonna 1854 aloitettiin kirjeiden ja sanomalehtien kotijakelu ja 1858 suoritettiin ensimmäiset kirjeiden ja sanomalehtien kotiin kannot. Postimerkit otettiin käyttöön vuonna 1856.

1880-luvun lopulla postinkuljetuksessa siirryttiin urakkajärjestelmään. Postihallituksen laatimien aikataulujen noudattaminen tuotti kuitenkin yhä ylivoimaisia vaikeuksia. Urakan ottaneet postiljoonit joutuivat kievareissa odottelemaan kyytivuoroaan, minkä poistamiseksi vuoden 1883 kievariasetuksessa kehotettiin kievarien rinnalle perustamaan erityisiä postipaikkoja, joiden velvollisuutena oli määrättyinä päivinä ja tunteina pitää hevosia valmiina postinkuljetusta varten. Nyt postia saatiin yleensä kaksi kertaa viikossa, mutta uudistuksen toteutus jäi puolitiehen, ja järjestelmästä luovuttiin jo vuonna 1888.

Kokonaan uusille urille postinkulku siirtyi vasta rautateiden valmistumisen myötä. Vielä 1860-luvulla postin tulo Helsingistä itäsuomen kaupunkiin saattoi kestää yli viikon. Rautateiden valmistuttua postinkulku nopeutui useilla vuorokausilla. Kirjeet ja sanomalehdet tulivat perille aikaisempaa tuoreempina,

Postipalvelut saavuttivat nyt maanteiden, vesiteiden ja rautateiden varsien asukkaat. Postia kuljetettiin kuitenkin vain postitoimipaikkojen välillä, joten huonojen kulkuyhteyksien takana olevien syrjäkylien asukkaat joutuivat yleensä itse hakemaan postinsa tai tyytymään sen satunnaiseen saapumiseen.

Tähän toi helpotusta vuonna 1890 perustettu maalaiskirjeenkantolaitos. Se huolehti postiyhteyksistä pitäjien ja kuntien sisällä, kirkonkylien ja joidenkin syrjäkylien välillä. Maalaiskirjeenkantajat jakoivat ja vastaanottivat lähetyksiä, myivät postimerkkejä, välittivät sanomalehtitilauksia ja toimivat vuodesta 1910 lähtien myös postipankin asiamiehinä. Järjestelmän tueksi perustettiin vuodesta 1891 lähtien postipysäkkejä. Postipalvelut siis paranivat entisestään.

Postilähetysten määrää lisäsivät sanomalehdet, joiden tilaaminen yleistyi voimakkaasti 1800–1900-luvun vaihteessa.

Luumäen Historia -kirjassa kerrotaan vuosisadan vaihteen tilanteesta:

Tiedottamisen uusia mahdollisuuksia

Talollisilla riitti vastuuta. Oli muun muassa pidettävä tiet kunnossa ja kuljetettava niitä myöten matkustavat, ellei siitä haluttu maksaa muille. Niin myös posti liikkui paikallisin voimin hevoskyydissä. Suurin piirtein samaan tahtiin tienhoitoa lukuun ottamatta eri - rasitukset muutettiin rahamenoiksi eli annettiin urakkamiehille.

Junakyyti nopeutti myös postinkulkua länsi-itäsuunnassa, ajan mittaan muillakin tahoilla. Miehikkälän posti kulki keväästä 1891 lähtien joka keskiviikko ja lauantai valtion postimiehen kuljettamana Taavetin asemalle ja takaisin. Tien varren asukkaat pääsivät luultavasti osallisiksi uudesta palvelusta. Samaan aikaan alkoi valtion posti liikkua myös

linjalla Taavetti-kirkonkylä-Haimila. Kirkkoherran ja kappalaisen siinä kuin muidenkin seutulaisten kirjeenvaihto ja lehdet kulkivat siitä lähtien joka päivä aina vuoteen 1917 saakka, jolloin yksi päivä viikosta jätettiin kuljettajan vapaapäiväksi. Toki seurakunnan virkaposti oli kuljetettu ennenkin kunnan postissa säännöllisesti, samoin muidenkin virkamiesten. Savitaipaleellekin tuli linja vuosi sadan vaihteen tienoissa.

Pohjoisrajalle Laukkalaan valtion postilaitos perusti postipysäkin vuonna 1908. Sen sijaan luoteinen kulmakunta ei pyynnöistä huolimatta saanut postiaan kotiseudulle, vaan sen asukkaat joutuivat asioimaan edelleen Taavetissa, elleivät postijunat sitten vaihtaneet postia länsiosan asemilla.

Kirjeellinen viesti kulki siis yhä nopeammin.

Kuvissa mm. henkilöitä: Aino Nokka (os. Byckling), Lyyli Kivelä (os. Ketoranta), Saimi Hinkkanen, Maija Liisa Palmroos,  Martti Väkevä, Norma Väkevä (os. Purja), Eeva Lappalainen (os. Tikkanen), Pentti Hinkkanen, Mirja Suurinkeroinen.

Kuvat: Meeri Hinkkanen ja Tuija Kaitila

Hinkkasen talon aikaa

Elnan talosta muutettiin Pentti Hinkkasen tontilleen rakennuttamaan taloon vuonna 1959-60. Pentin ja Meerin liikerakennuksessa oli Postin ja Postipankin lisäksi asuinhuoneistoja. Pentti Heikki Hinkkanen (s.1932 Raudussa). Pentti tuli Taavettiin vanhempiensa työnjohtaja Eero Hinkkasen (s.1902 k.1962) ja Tyyne Hinkkasen os. Liukka (s.1902 Ruokolahdella) kanssa vuonna 1943. Lieneekö äidin ammatti postivirkailijana vaikuttanut Pentinkin ajautumiseen postin leipiin. Hinkkaset asuivat nykyisen Kauppakadulla olevan entisen Postin tilalla. Pentin vaimo Meeri tuli Taavettiin Ylämaalta. 

Hinkkasen talon aikaa

1960-luvulla postinhoitajana olivat mm. Mirjam Kuusamo, Katri Nikula ja Katri Valkeala.

Postin tilat olivat kahdessa osassa: toisessa pienemmässä huoneessa hoidettiin raha-asiat ja toisessa huoneessa lajiteltiin postit Taavettiin tulevat ja Taavetista lähtevät.

Postin toiminta oli monipuolista. Lehdet ja kirjeet lennähtivät portin pielessä pönöttävään omaan postilootaan. Se jos mikä oli hyvää palvelua. Keltaiseen 'torvilaatikkoon' postin seinässä sujautettiin rakkaus- ja muut kirjeet. Oli hienoa olla kultapossukerhon jäsen ja omistaa leijonakantinen. Tiskin lasiseinän aukon kautta maksettiin laskut, nostettiin valuuttaa ja ostettiin postimerkkejä. Tiskin päädyssä hoidettiin pakettiasiat jne. jne.

Muutto uuteen keskustaan

Vuoden 1971 lopussa Taavetin Posti- ja Lennätintoimisto muutti yläkylään uuden liikekeskuksen alueelle. Ensimmäiset Taavetin posti- ja lennätinkonttorin omat tilat saatiin vuonna 1982 Postin tilat tuplaantuivat entisestä puolella yli 200 neliömetriin. Postia luotsasi edelleen Lyyli Kivelä.

Uuden Postin avajaisia juhlittiin yhdessä asiakkaiden kanssa.

Postilaiset juhlistivat tilaisuutta pukeutumalla hienoihin vintage-asuihin, joita käytettiin postissa 1800-1900 lukujen vaihteessa. Kuvat: Meeri Hinkkanen.

postin tiloissa vuosisadan vaih- teen postifröökynöitä puvuissaan sekä postimestari sen ajan virka- asussaan. 

Postin Pirkko – Vaiherikas matka postitytöstä postineidiksi

Pirkko Niemi (os. Suurinkeroinen) aloitti postiuransa nuorena tyttönä 50–60-luvun vaihteessa, kun Posti oli siirtynyt Hinkkasen taloon. Ennen postilaiseksi ryhtymistään Pirkko oli töissä kauppa-apulaisena sittemmin HilVo:na tunnetun liikkeen paikalla sijainneessa käsityö- ja vaateliikkeessä. Kauppaa Kovasiipien ollessa vuosina 1956–63 Helsingissä piti Maire Vehomaa.

Mitään postikursseja ei alussa Pirkko vielä ollut käynyt. Käytännön ohjeet ja opit tulivat muilta postilaisilta ja Hinkkasen Pentiltä luonnollisesti. Pirkolle kehkeytyikin tästä sitten mielenkiintoinen työ reissaavana "Posti-Pirkkona".

Postiavustaja kutsuttiin milloin minkäkin lähipitäjän postiin Kouvolan piirissä, jos jossakin oli tullut lisäkäsien tarve, tai joku oli sairastunut. Puhelinsoitto saattoi merkitä sitä, että Pirkon oli kahmaistava matkakassinsa sekä peite ja tyyny kainaloonsa ja lähdettävä matkaan. Junalla usein tehtiin matka. Junassa yöpymis- ym. matkatavarat sai kuljettaa ilmaiseksi – valtion piikkiin menivät kaikki matkustuskulut luonnollisesti. Pirkko mainitsi muutamia paikkoja, mihin työ hänet vei: mm. Myllykoskelle, Uttiin, Suomenniemelle, Savitaipaleelle, Joroisiin - siinä muutama paikkakunta. Usein postilaiset majoittivat Pirkon omiin koteihinsa, milloin minkinlaisiin tiloihin. Joskus oli yövyttävä patjan päällä postin tiloissa, jos kotimajoitusta ei järjestynyt. Oli myös reissuja, jolloin oli matkustettava yömyöhään ja pimeällä. Siinä saattoi joskus tulla pientä pelon tunnettakin matkan varrella, jos ketään ei esimerkiksi sattunut olemaan asemalla vastassa ja yksin piti suunnistaa perille.

Sittemmin Pirkko suoritti postivirkailija-postikurssin ja naimisiin mentyään Pirkko ja Pekka muuttivat Kouvolaan. Kouvolasta Pirkko kävi vielä jonkin aikaa Taavetin Postissa töissä, kunnes Kouvolasta järjestyi vakinainen paikka.

Ennen Pirkkoa 'Elnan' postin aikoihin samanlainen liikkuva työtehtävä oli myös Sole Pesulla (os. Kääriäinen). Sole kierteli myös Kouvolan piirissä: mm. Haukivuoressa, Joutsassa ja Hietasessa. Myös Sole oli pitkän linjan postilainen.

Vielä muutama muistelo lisää tähän perään:

Arvopostin jakelijan sijaiseksi pääsivät vain täysi-ikäiset luotettavat kansalaiset. Itse en koskaan moista viansijaisuutta saanut, vaikka yritin kovasti. Alaikäisenä jakelin sanomalehtiä viikonloppuisin ja kesäisin tuurasin vakijakelijaa. Joskus joltakin kollegalta oli palanut pinna ja sanomalehtinippu löytyi kellumasta Ankkalammesta.

Pentti oli aina ystävällinen isähahmo, jopa silloin, kun aiheutin vahingossa hälytyksen uuden Postin takatiloissa, joissa oli kaikenlaisia painikkeita pöydillä. Pentti riensi viikonloppuna kotoaan paikalle ja ehti peruuttaa Poliisiauton, joka oli tulossa Lappeenrannasta hätiin.

Kun me lehdenjakajat kinuttiin Kivelän Lyyliltä parempaa palkkaa kolmen vuoden työkokemuksen jälkeen ja kantopiirien laajennuttua, niin vastaus oli: ei tipu, koska ette jaa arvopostia. Taisi mennä käsitteet väärin ja joka tapauksessa tuohon aikaan kansalaiset, minä mukaan lukien, arvostivat varmasti kirjepostin jakajaa, eikä siihen hommaan siis meitä alaikäisiä päästetty.

Kun lopetin muistaakseni vuonna 83, seuraajani sai samasta työstä huomattavasti enemmän palkkaa. Samalla vaihtui toki työntekijän sukupuoli. Eli valtuudet eivät sittenkään olleet rajalliset??

Hinkkasen Pentti opasti uudet työntekijät työtehtäviin, mutta kyllä tuohon opastukseen saattoi jokunen asiakaskin paneutua.

Kantopiiri 3:n kerrostaloissa asui rouva, jolla oli tapana nykäistä oviluukkuun työntyvää lehteä ja auta armias, jos olit myöhässä ja hän ei ollutkaan valmiina, hän tuli käytävään ja huusi, että postiluukkua ei saa kolistella.

Joulun tienoilla ainakin lehdenjakajaa muistettiin lämpimästi kortein, suklaalla ja vitosen seteleillä.
(Heli Pöyhönen)

Ei varmaan ollut Lyylillä valtuuksia nostaa palkkoja vain siksi, että joku teki työnsä hyvin. Siihen aikaan mitoitus oli hyvin tarkkaa ja elettiin joka asiassa postisäännön mukaan.

Taavetissa oli 80- ja 90-luvuilla neljä polkupyöräpiiriä. Ykkönen meni Kivimäkeen, kakkosen läntiselle alueelle ja kolmonen alakylälle. Nelonen oli tynkäpiiri, johon kuului vuoteen 1986 asti iltapäivävuoro, jolloin käsiteltiin lähtevää postia viiteen asti. Pitkä oli siis tuo työvuoro, klo 5.30–17.15, ja välissä oli muutaman tunnin tauko. Vuodesta 1986 nelosesta tuli esimiehen eli Pentin piiri. Itse jaoin enimmäkseen kakkosta ja kolmosta.

Arvopostia olivat kirjatut ja vakuutetut kirjeet sekä pikakirjeet. Kaikki muu oli normaalia postia. Olin itse Taavetin postissa töissä vuosina 1985–1991.

Arvoposti kulki aina muusta postista erillään harmaassa säkissä, ja se piti kuitata kuljettajalle sekä vastaanotettaessa että luovutettaessa. Säkin suu piti taittaa ensin kolmeen osaan ja sitten vielä uudestaan kolmeen, että se sulkeutui siististi. Säkki suljettiin narulla ja metallisella sinetillä, jota sanottiin lommiksi. Lommi puristettiin tiiviisti kiinni lommisaksilla, jotka olivat isot pihdit. Hinkkasen Pentti neuvoi minulle tarkasti tämän toimenpiteen.

80-luvulla postissa tiedettiin kylän asiat hyvin tarkkaan. Pentti oli kuitenkin hyvin tarkka siitä, että mitään, mitä postin seinien sisäpuolella haastetaan, ei saa haastaa ulkopuolella. Postit lajiteltiin aika lailla ulkomuistista, eikä lajitteluhyllyissä ollut sukunimen lisäksi ollenkaan etunimiä eikä osoitteita, kerrostaloja lukuun ottamatta. Kun joku ihminen kylällä muutti, hänen postinsa saatettiin jakaa uuteen osoitteeseen jo ennen kuin kyseinen henkilö kävi tekemässä osoitteenmuutoksen. Tämä oli Pentin mielestä palvelua.

Virkarakenne oli tuohon aikaan hyvin tarkka. Jos jollakulla oli alempi virka, seuraavaksi ylempää ei saanut ohittaa ja kysyä asiaa häntä ylemmältä. Itse olin pitkään vakituisesti töissä ja sijaistin eri piirejä, myös Luumäkeä, mutta minulla ei ollut vielä virkaa. Pentti oli hyvin tarkka siitä, että virkapuvun voi saada vasta sitten, kun on virka. Lappeenrannassa postimieskurssilla ollessani kysyinkin sitten ylemmältä pomolta, voisinko saada virkapuvun, koska olen ollut jo niin pitkään töissä. Hän lupasi sen, ja laitoin sen heti tilaukseen. Tämä oli Pentille hieman kova paikka. (Jouni Nylander)

Ja minä lajittelin arvopostia joskus 80-luvun alussa Harapaisen postissa. Kaikki arvokkuus oli tosin poissa, kun kolmeksi aamulla piti mennä töihin, jotta kaikki arvoposti ehti autonkuljettajille mukaan toimipaikkoihin. (Leena Hirvikallio)

Taustatietoa siitä kiinnostuneille

Postisäästöpankki (1887–1970) ja Postipankki (1970–1998)

Postisäästöpankin (PSP) historia alkaa vuodesta 1887. Valtion perustaman Postisäästöpankin tarkoitus oli edistää säästämistä. Postisäästöpankki perustettiin säästöpankkien kilpailijaksi. Perustamisen taustalla oli säästöpankkiaate. Perustamista pohtinut postisäästöpankkikomitea piti ongelmana, että ruumiillisen työn tekijät, päivätyöläiset ja palkolliset eivät voineet säästää, koska ei ollut saatavilla luotettavia säästöjen talletuspaikkoja. Olemassa olleiden säästöpankkien ongelmiksi nähtiin tuolloin harvat aukioloajat, pankkien puute maaseudulla sekä huono hoito. Postisäästöpankki tarjosi lähes koko maan kattavan konttoriverkoston postitoimipaikoissa sekä paremmat aukioloajat. Talletuskorko kuitenkin jäi selvästi alhaisemmaksi kuin säästöpankeilla, sillä kaikki talletusvarat sijoitettiin valtion obligaatioihin. Aluksi Postisäästöpankki huolehtikin muihin pankkeihin verrattuna kaikkein pienimpien talletusten keräämisestä.

Postisäästöpankki tavoitteli lasten, koululaisten, opiskelijoiden ja työväestön pieniä säästöjä. 1880-luvun lopussa sillä oli jo 253 toimipistettä postitoimipaikoissa. Tallettajien määrä kasvoi nopeasti. Vuonna 1889 tallettajia oli jo yli 20 000. Vertailun vuoksi kaikissa säästöpankeissa oli tuolloin yhteensä 65 000 .

Postisäästöpankki toimi läheisessä yhteistyössä Postin kanssa niin, että osasta postikonttoreita sai myös pankkipalveluita. Omia konttoreita Postisäästöpankeilla oli vain muutama. Sen toiminta oli lainsäädännön rajoitusten takia alkuvuosina vaatimatonta ja voimakas kasvu alkoi vasta 1940-luvun taitteessa, kun pankki otti postisiirron maksujärjestelmäkseen talvisodan alkaessa vuonna 1939. Postisäästöpankissa otettiin käyttöön Suomen ensimmäinen tietokone 17. lokakuuta 1958.

Vuonna 1970 Postisäästöpankin nimi lyhennettiin muotoon Postipankki. Vuonna 1988 siitä tuli liikepankkeihin rinnastettava Postipankki Oy. Pankkiliikenteessä pankin tunnuksena säilyi PSP aina vuoteen 1997 asti.

Postipankin palveluita sai pankin omien konttoreiden lisäksi edelleen myös postikonttoreista. 1990-luvun loppupuolella yhteistyötä Postin kanssa kuitenkin supistettiin. Pankkipalveluita tarjoavien postikonttorien määrä laski voimakkaasti. Kun vuoden 1996 alussa Postipankin palveluita sai vielä 938 postista, määrä oli kahden vuoden kuluttua enää 514.

Sanomalehdet

Lehtien lukeminen alkoi Suomessa yleistyä 1800-luvun alkupuolella. Asukasmäärään suhteutettuna lehtien tilaaminen oli kuitenkin keskimääräistä vähäisempää ja johtui sekä lehtien saantia vaikeuttavista heikoista kulkuyhteyksistä että lukutaidottoman loisväestön runsaasta määrästä. Kansankirjastojen lukutupiin ja joihinkin yksityiskoteihinkin tuli jokunen lehti, mutta suurin osa ihmisistä sai ajankohtaiset tietonsa kirkkokuulutusten, ilmoitustaulujen sekä tuttavien puheiden välityksellä. Liikenneyhteyksien ja postinkulun tehostuminen lisäsivät lehtien levikkiä. Toiminta keskittyi kuitenkin kaupunkeihin, sillä lehtiä saatiin aluksi tilata vain kaupunkien postikonttoreista. Vuoden 1860 jälkeen tilauksia voitiin tehdä myös postitoimistoissa ja 1880-luvulta lähtien lehtiasiamiehiltäkin. Lehdet tuli hakea postitoimipaikoista, mutta kun asiamiehenä usein oli maakauppias, tämä otti huolehtiakseen lehtien noutamisesta ja jakeli ne sitten asiakkailleen näiden kaupalle saapuessa.

Suomenkielisten lehtien määrä lisääntyi ja tilaajamäärä kasvoi 1870-luvun loppupuolella ja 1880-luvun aikana. Monen lehden ilmestyminenkin nousi tuolloin yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Voimakkainta kasvu oli kuitenkin 1890-luvun lopulla, mihin vaikutti uusien puolueiden synty, lehtien politisoituminen, lukutaidon yleistyminen ja taloudellisen kasvun tuoma uudenlainen elämäntapa.

Saapuneiden lehtien määrä siis nelinkertaistui 30 vuoden aikana. Moneen suomalaiskansallisia aatteita kannattavaan kotiin tuli nyt 1800- ja 1900-luvun taitteessa Uusi Suometar tai joku paikkakunnan oma sanomalehti. Ennen itsenäisyyden aikaa kaikki paikallislehdet olivat Savossa kaupunkilehtiä mutta tavoittivat myös lähellä olevan maaseudun lukijakunnan. Savolaiskaupunkien sanomalehdet ennen vuotta 1919, niiden ilmestymisvuodet ja lehden tuolloinen puoluekanta käy ilmi seuraavista, Suomen lehdistön historiasta poimituista tiedoista:

Artikkelit painottuivatkin aluksi valistukseen ja suomalaiskansallisiin aatteisiin. Puolue-elämänmonipuolistuessa yhä useampi lehti alkoi kuitenkin toimia jonkun puolueen virallisena tai epävirallisena äänenkannattajana. Tarkemmin tästä kerrotaan puolueryhmittymistä koskevassa luvussa.

1800-luvun lopulla levikkimäärät olivat kuitenkin suhteellisen pieniä. Lukijakunta oli vielä melko suppea ja maakunnassa ilmestyi monta samaa poliittista suuntausta ajavaa lehteä. Oman maakunnan julkaisujen lisäksi Savoon tilattiin Helsingissä ilmestyviä valtakunnallisia sanomalehtiä, Uutta Suometarta ja Päivälehteä. Jonkin verran Etelä-Savossa luettiin myös Lappeenrannan Uutisia, mutta esimerkiksi Keski-Suomalainen sai Savosta vain yksittäisiä tilauksia. Aikakauslehdistä luetuimpia olivat Kyläkirjaston Kuvalehti, Suomen Lähetyssanomat ja Terveydenhoitolehti.

Postin tunnuksen historiaa

Säännöllisen postikuljetuksen alettua Suomessa vuonna 1638 posti erottautui jo omalla tunnuksellaan.

Torvi oli pitkään postin tunnuksena ja jo ensimmäisessä 1600-luvun postinkantajan vaakunamerkissä näkyi torvi. Vaakunamerkki korosti postinkantajan virallista asemaa. Torvella oli myös käytännön merkitystä. Postinkuljetus oli talonpoikien harteilla. Posti kulki ketjuna postitalosta toiseen ja postirenki töräytti torveen saapumisensa merkiksi.

Keltainen tai oranssi on ollut pitkään mukana Postin värimaailmassa. Euroopassa jo 1500-luvulla postia hoitaneen Thurn und Taxis-suvun vaakunoista ja ensimmäisten postimiesten hihanauhoista väri vakiintui 1800-luvulla myös Suomeen. Oranssi väri viittaa myös postitorven messinkiin. Ensimmäiset kirjelaatikot olivat keltaisia tai oransseja 1800-luvun lopulla ja maalaiskirjeenkantajat käyttivät tunnuksenaan 1890-luvulla keltaista nauhaa.

Suomen sodan (1808–1809) seurauksena Suomi liitettiin autonomisena osana Venäjään. Postitorven merkitys käyttöesineenä väheni 1800-luvulla ja torvi siirtyi selvemmin postilaitoksen tunnukseksi. Suomen itsenäistyttyä 1917 postin tunnukseksi vakiintuivat ristikkäiset postitorvet.

Lähteet: Luumäen historia, Kotikylämme Luotola. Kuvia ja tarinoita Luumäkeläisestä kylästä, Pentti Pien-Inkeroinen 2008, Luumäen Lehti 26.3.1970 no 12, 15.12.1971 ja 23.1.1964 no 3, Siirtokarjalaisten tie osa III 1970, Etelä-Saimaa, Meeri Hinkkanen, Kari Kivelä, Sulo Okkola, Paavo Naumanen, Sole Pesu, Arja Halonen, Heli Pöyhönen, Jouni Nylander, Pirkko Niemi, Postimuseo, Geni, Wikipedia, Kansalliskirjaston Digiarkisto,