Maaseudun kaupankäynnin syntyhistoriaa ja ensimmäiset maakauppiaat Taavetissa

Kaupan viisivuosisatainen polku maakaupan ja maakauppiaiden ammatin lailliseksi julistamiseen

Suomessa oli vuosisatojen aikana useampia lakeja ja asetuksia koskien kaupankäyntiä. Ensimmäinen laki säädettiin vuonna 1350. Lait määräsivät siitä, kuka sai myydä kenelle ja missä. Maaseutu ja kaupunki olivat eri asemassa. Lakiin oli kirjoitettu myös se, keneltä ja mistä ja mihin tarkoitukseen sai ostaa tavaroita maaseudulta.

1400-luvulla kotikauppa, kauppatavaroiden myyminen kodista, sekä kaupustelu, jota ns. kulkukauppiaat harjoittivat iertämällä kylästä toiseen, oli kiellettyä. Samoin oli kiellettyä ostokauppa eli kauppiaille oli kiellettyä ostaa talonpoikien tuotteita maaseudulla. Maakauppana ei pidetty maalaisten keskinäisiä kauppoja, jos tuotteet tulivat omiksi tarpeiksi ja jos ne olivat maalaisten itse tuottamia tai valmistamia.

Kustaa Vaasan (vallassa 1523-1560) tavoitteena oli kaupan keskittäminen kansalliselle pohjalle. Kauppa piti keskittää kaupunkeihin, jotta pystyttäisiin kilpailemaan kauppaan hyvin perehtyneiden ulkomaalaisten kanssa. Maakaupan koettiin osaltaan estävän kaupunkien menestymistä.

Kaakkois-Suomessa tehtiin erityistoimia 1500-luvulla. Luvaton maakauppa oli levinnyt laajalti: kapakoitsijat, papit ja nimismiehet myivät aunukselaisille ja venäläisille kulkukauppiaille salaa viljaa, turkiksia ja hevosia. Tämän vuoksi Kustaa Vaasa antoi vuonna 1542 Viipurin porvareille erioikeudet ottaa näiltä salakauppiailta heidän tavaransa pois. Kauppaa ei saanut tehdä muualla kuin Viipurissa. Ainoastaan markkinat sai järjestää niille tarkoitetuilla markkinapaikoilla neljä kertaa vuodessa.

1700-luvun loppupuolella viljakauppa vapautettiin Suomessa kuningas Kustaa III:n (vallassa 1771-1792) asetuksella. Nyt oli luvallista ostaa, varastoida ja myydä kaikenlaista viljaa, viljatuotteita ja perunoita vapaasti.

1800-luvun puolivälissä Keisari Nikolai I (vallassa 1825-1855) teki asiasta päätöksen maakaupan osittaisesta vapauttamisesta. Maakauppaa rasittivat vielä useat rajoitukset, kuten siirtomaatuotteiden, kankaiden ja nautintoaineiden myyntikielto. Maalaiset saivat hankkia näitä tuotteita vain markkinoilta tai kaupungeista. Kauppapuotien perustaminen maalle ei vielä ollut sallittua Nikolai I:n aikana.

Aleksanteri II (vallassa 1855-1881) pyrki kehittämään valtakunnan taloutta ja antoi tätä koskevan ohjelman Suomen senaatille 1856. Senaatin talousosasto käsitteli ehdotusta, minkä tuloksena päätettiin antaa lupa kauppapuotien perustamiseksi maaseudulle. Senaatti julkaisi asetuksen 19. joulukuuta 1859.

Kauppiasta, joka harjoitti kauppaa maaseudulla, kutsuttiin maakauppiaaksi. Maakauppiaiden oli haettava lupa kaupan perustamiseen ja pitämiseen lääninhallitukselta vuoteen 1879 asti.

Suomessa kiinteiden kauppojen ja puotien avaaminen maaseudulle sallittiin siis vuonna 1859. Tätä ennen muut, kuin oman seudun tuotteet piti ostaa joko tehden kauppamatka lähimpiin kaupunkeihin Viipuriin tai Lappeenrantaan, pistäytyen lähimmillä markkinoilla tai sitten kylään ilmestyviltä kulkukauppiailta. Lappeenrannan markkinoilla kävivät Luumäeltä niin rahvaat kuin säätyläisetkin.

Kestikievareita, kaupanpitoa ja maakauppiaita Marttilan sittemmin Taavetin kylässä 1600 - 1800-luvuilla.

Luumäen kunta perustettiin vuonna 1642 erottamalla se Lappeen pitäjästä. Luumäen kunnan keskustaajama Taavetti, silloin nimeltään Marttila rakentui Venäjän keisarinna Katariina II:n perustaman Taavetin linnoituksen ympärille.

(Seuraavan tekstin sisältöä on suurelta osin lainattu Mikko Korhosen kirjasta Taavetin sukuja v4.)

Taavetin Marttilan kylässä mainitaan jo 1600-luvulla olleen kestikievari, jota piti Antti Matinpoika (Marttila). Tämä kestikievari oli 1710 merkitty autioksi ja vuonna 1723 oli kievari siirtynyt Rantalaan, missä sitä piti August Augustinpoika. Kymmenen vuoden kuluttua eli n. 1733 mainitaan kievarin olevan taas Marttilassa. Nyt sen pitäjänä oli kornetti Johan Johansson Anmorin (s.1685 k.1752). Anmorinilla oli 'residenssi' Saksalassa 1716 ja hän omisti myös talot Laukkalassa ja Toikkalassa samaan aikaan kun hän johti Marttilan kestikievaria.

Marttilan kylässä olivat vuoden 1706 ja 1742 maakirjoissa Pauli Matinpoika Marttilan talo sekä Sakari Simonpoika ja Heikki Antinpoika Punkkisen talot. Venäjän valtio aloitti Marttilankylän linnoituksen rakentamisen ja vuonna 1773 ja Marttilan ja Punkkisten tilat pakkolunastettiin valtiolle linnoituksen tieltä. Marttilan talo siirrettiin kokonaan Hevossaareen ja Punkkiset Kähölään. Lisäksi lunastettiin pienempiä maapalstoja Heimalan kylästä. Linnoitusta ei kuitenkaan saatu ihan valmiiksi ja loppujen lopuksi se kävikin tarpeettomaksi vuoden 1809 tapahtumien vuoksi. Suomesta tuli suurruhtinaskunta, Venäjän keisarikunnan autonominen osa.

Vuonna 1820-luvulla venäjän valtio myi linnoituksen rakennuksia ja irtaimistoa. Huutokaupassa vuonna 1929 linnoituksen maat ostivat luumäkeläiset Petter Agillander ja Venäläisen veljekset Reetu, Elias, Petter ja Simon. Linnoituksesta jäi jäljelle vain vallit.

Taavetin linnoitus ja sen väestö loi keskelle Luumäen pitäjää erityiset kauppaolot. Vuonna 1788 kerrotaan Taavetin varuskunnassa olleen 3588 varusmiestä. 1700-luvun puolella liikuskeli Taavetin liepeillä venäläisiä kauppiaita, jotka pyrkivät hyötymään suurten miesjoukkojen ostovoimasta. Paikalliset viranomaiset pyrkivät ahdistelemaan kyllä näitä kaupustelijoita lakipykälineen. Myös pitäjäläiset pääsivät silloin tällöin hyötymään näiden samaisten kaupustelijoiden kauppapalveluksista. Vielä linnoituksen hiljennyttyäkin kauppamiehet viihtyivät vallien tuntumassa.

Suomessa kiinteiden kauppojen ja puotien avaaminen maaseudulle sallittiin siis vasta vuonna 1859. Tätä ennen muut, kuin oman seudun tuotteet piti ostaa joko tehden kauppamatka lähimpiin kaupunkeihin Viipuriin tai Lappeenrantaan, pistäytyen lähimmillä markkinoilla tai sitten kylään ilmestyviltä kulkukauppiailta. Lappeenrannan markkinoilla kävivät Luumäeltä niin rahvaat kuin säätyläisetkin.