Ankkalampi 50-60-luvulla

ANKKALAMMEN VIRKISTYSKÄYTTÖ TALVISIN JA KESÄISIN 50-60 LUVULLA

Taavetin silloinen keskusta-alue sai ensimmäisen luistinratansa tuleviksi talviksi ja onki- ja soutelulammen muina vuodenaikoina. Meille 50-luvulla syntyneille lapsille tuli lammen jään myötä uusi talven vapaa-ajanvietto- ja harrastusmahdollisuus hiihdon ja mäenlaskun lisäksi. Koulutiellä mäessä Ankkalammen vieressä harrastettiin myös pitkillä potkukelkkajunilla laskua. Ankkalammelle kokoonnuttiin talvella illansuussa koulun jälkeen ja sunnuntaisin. Kouluviikothan olivat tuolloin vielä 6-päiväisiä. Hyvin sinne mahduttiin. Pojat pelasivat jääpalloa ja – kiekkoa toisessa päässä ja tytöt "kaunoluistelivat" toisessa. Rataluistelua harrastivat kai kaikki. Välillä käytiin Kulma-kahvilassa sammuttamassa janot Jive-limonaatilla. Kotiutua maltettiin aina vasta iltapimeällä.

Kiitos teille kaikille, jotka haluatte jakaa muistojanne Ankkalammesta. Muistot vievät matkalle menneeseen aikaan, silloin, kun elämä oli huoletonta ja mukavaa. Elettiin turvallista maalaiskylän elämää.

Jarkko Kovasiipi

Ankkalampi oli meille lähiseudun lapsille aikamoinen vapaa-ajan keidas. Muistaakseni Ristola siitä naapurista toi lammelle veneen, joka oli kaikkien lasten ja myös aikuisten vapaassa käytössä. Sillä me kaikki kakarat nautittiin, opittiin soutamaan ja käsittelemään venettä. Pelastusliivejä ei siihen aikaan tietenkään ollut ja aika usein joku pulahti veteen, kun yritti mahtua veneeseen. Hauskaa oli kaikilla! Uitimme siinä purjeveneitä ja ongimme kaloja, joita kalastajat olivat tuoneet siihen, kunnes kalastus jossakin vaiheessa kiellettiin.

Koko lampi oli monenlaisen ilon aihe. Kun meille tuli jäätelölähetysten mukana kuivajäätä (hiilihappojäätä). Tulin kokeilleeksi, miten se toimii vedessä ja heitin sitä pienen nokareen lampeen. Sieltä alkoi tulla kuplia ja vaaleaa höyryä. Kyttäsin, kun Palolammentietä tuli vanhoja mummeleita kauppareissuille, niin heitin vaivihkaa kuivajäätä lampeen. Kun mummot tulivat kohdalle, olin oikein hämmästyneen näköinen, että mitähän tuolta lammesta oikein pulputtaa😲. Oli se hauskaa, kun mummelit päivittelivät ja kauhistelivat ilmiötä vielä pitkän matkaa kauppaan mennessään. Semmoista se oli. Pieni jäynän teko oli kivaa.

Syksyllä opin kulkemaan heikolla jäällä. Isäni sanoi, että vahvuuttaan syysjää ritisee, mutta keväällä pitää olla varovainen. Aika usein tulin kotiin märillä vaatteilla, mutta pienet pulahdukset opettivat kulkemaan ja tunnustelemaan jään kestävyyttä.

Talvella alkoi luistelun opettelu ensin hiihtomonoihin kiinnitettävillä nurmeksilla ja myöhemmin hokkareilla. Alkuaikoina pelasimme jääpalloa, kunnes joku tai jotkut hankkivat jääkiekkomailat ja niin jääpallon pelaaminen unohtui. Säärisuojukset tehtiin aaltopahvista housujen alle ja toppaukseksi sopi hyvin sanomalehti.

Jarkon albumista muistoja 50-60-luvuilta

Kirsti Hermunen

Muistan ne talvi-illat. Ankkalammelle kokoontuivat kaikki lapset, ja sinne hyvin mahduttiin kaikki. Miun lapsuudessa oli kotiintuloaikoja. Yleensäkin kaikki noudattivat samaa aikataulua. Lapset lähtivät aamulla koulutaipaleelle ja aikuiset aikuisten töihin. Naiset työskentelivät usein kotona. Iltapäivällä, kun me koululaiset, minä, Kalle ja koulukortteerissa meillä olevat kolme lasta, tulimme koulusta, oli meillä iltapäiväkahvit. Viiden aikaan lähes joka kodissa syötiin päivällistä. Sitten luistelemaan. Kortteeripojat Pertti ja Heikki, jotka olivat minua 3 vuotta vanhempia, olivat aina kotona odottamassa, kun tulin luistelemasta. Väittivät että, että olin tullut liian myöhään kotiin. Jonkinlaista kurmoottamista siihen usein liittyi, jos ei lumipesua niin jotain muuta kiusoittelua.

Siellä Ankkalammella oltiin iltapimeällä. Olihan talvi. Oli siellä jonkinlainen myöhempiä katulamppua muistuttava lamppu valaisemassa mäellä. Oltiinhan myö totuttu liikkumaan kylillä ja pihalla talvi-iltaisin vaikka katuvaloja ei ollutkaan. Talvinen lumi ja tähtitaivas valaisivat!

Mie luistelin aluksi nurmeksilla ja myöhemmin hokkaireilla. Muistan, että muilla tytöilläkään ei juurikaan ollut kaunoluistimia. Kun "Miljoona-Mikko" perheineen tuli Taavettiin (Metsälän naapuriin elokuvateatterin lähelle), heidän tytärtään Ritvaa katseltiin ihmetellen: oli sillä permanentti, mutta oli sillä myös kaunoluistimet!

Tuija Nyberg

Omat ensiluistimeni olivat Isä-Viljon luovuuden tuloksena syntyneet melko erikoiset ja ainutlaatuiset. Rohkenisin jopa sanoa, että tuskin toisia samanlaisia Taavetissa oli. Ne olivat isä-Viljon ideoima luistinkonsepti. Luistimet koostuivat nurmeksista, jotka kiinnitettiin avaimella hiihtomonoihin. Monojen oli oltava tarpeeksi isoa kokoa, jotta niihin mahtuivat huopatöppöset. Ne varmistivat sen, että nilkka ei päässyt nyrjähtämään. Vielä oli villasukat töppösissä, että varpaat eivät päässeet paleltumaan. Nurmeksista jouduin siirtymään hokkareihin, vaikka olisin niin halunnut kaunoluistimet. Lopulta sellaisetkin kuitenkin sain…pääsi vähän pyörähtelemään, sirklaamaan ja kahdeksikkoja tekemään. Muistan myös, että käytiin luistelemassa alakylän pommikuopissa.
Mustaa miestä pelattiin usein. Siinä olivat mukana aina lähes kaikki jäällä olevat ikään katsomatta.

Mäkeä myös laskettiin lammen rinteessä. Ei ollut silloin muovipulkkia. Aaltopahvilla mentiin. Hienoa oli, jos onnistuttiin saamaan jostakin kaupasta iso pahvi ja voitiin laskea sillä, monta muksua, yhdessä samalla pahvilla.

Varmasti moni muukin on testannut, mitä tapahtuu, kun talvipakkasella laittaa kielen rautaputkeen! Oli varmaan pojat, jotka minuakin yllyttivät kokeilemaan. Sinne jäi pieni pala Tuijan kielinahkaa patorakennelman metalliseen kaideputkeen😂.

Kesämuistoja on säilynyt päässä vähemmin. Ongella kyllä taisin isän kanssa lammella käydä.

Matti Kivelä

Joitakin muistoja 50-luvulta ja Ankkalammelta on mieleen jäänyt. Lammelle tultiin usein hiihtämällä. Sukset pois jaloista ja monoihin kiinnitettiin terät eli nurmekset. Se oli aika kätevää, mutta vähitellen oikeat hokkarit syrjäyttivät monoluistimet.

Pelattiin jääpalloa ja liian monta pelaajaa ajautui samaan paikkaan. Jää petti alta. Muistaakseni se oli Nurmilaukkaan Keijo, joka upposi veteen. Hänet saatiin mailojen avulla nopeasti pois avannosta, mutta se peli loppui siihen. (Keijo itse ei muista tällaista tapausta.)

Lähellä Ankkalampea sijainneen Poutasen huonekaluliikkeen Mauno tuli kaupittelemaan tekemiään jääkiekkomailoja lammelle. Pelasimme silloin jääpalloa, mutta siitä sitten pikkuhiljaa tapahtui siirtyminen jääkiekon pelaamiseen.

Jääkiekkomailan ja lätkän toi ensimmäisenä Ankkalammelle Teemu-niminen poika jota myös "Lätkäteemuksi" kutsuttiin. (vai olikohan se Kulmalaisen Pertti?).

Kari Valkonen

Ankkalampi oli virkistävä keidas keskellä kylää. Ankkalammella opin minäkin luistelemaan. Siellä vietti aikaansa paljon Taavetin lapsia ja nuoria. Ne olivat pitkiä luistelupäiviä pimeästä pimeään, ilman aterioita. Ankkalammella pelattiin aluksi jääpalloa. Joukkueet kasattiin paikalla olleista. Lisäksi Taavetin Korpihaukat järjesti turnauksia eri vartioiden kesken. Itsekin pelasin Huuhkaja-vartion riveissä monet ottelut. Ja kyllähän siellä illan hämyssä tyttöjäkin katseltiin.

Kulmalaisen Pertti? toi ensimmäisen jääkiekkomailan ja kiekon Ankkalammelle. Hän sai valtavasti paheksuntaa ja häntä jopa häädettiin pois sieltä. Parin viikon kuluttua alkoi mailoja kuitenkin näkyä jo muillakin. Itse muistan ainakin kerran pudonneeni jäihin siellä pohjoispäässä lampea. Poutasen Manu auttoi minut kuiville.

Mauno Poutanen

Luntahan piti harvase aamu lanata Ankkalammen jäältä. Aina löytyi siihen hommaan porukkaa. Lana oli valmistettu puusta metallilevyllä vahvistettuna. Kun pienempien poikien puhti loppui, tulivat isommat pojat avuksi. Joskus, kun lunta oli tosi paljon, löytyi kunnasta koneellista aurausapua.

Ensin pelattiin jääpalloa. Sitten jääkiekko tuli ja pallo unohtui. Mailatkin olivat ihan erilaiset. Valppaana bisnessmiehenä Manu tunnisti tässä vaiheessa markkinaraon ja aloitti jääkiekkomailojen tuotannon ja myi niitä kavereille. Halukkaaksi apumieheksi alkuvaiheessa ilmoittautui Koskelan Jussi. Jussi ehdotti heti aluksi, että mentäisiin Lappeenrantaan katsomaan SaiPan peliä ja samalla mailoista mallia. Niin mentiinkin. Manu kustansi matkat ja makkarat. Sinne menivätkin sitten Manun siihen mennessä saadut mailatienestit. Manu päätti jatkaa liiketoimintaa tämän jälkeen yksin. Mailat kävivät hyvin kaupaksi.

Kiekot ostettiin kaupasta. Jos kiekko lensi lumihankeen, sitä etsittiin niin kauan, että se löytyi. Kiekko oli sen verran arvokas, ettei sitä saattanut jättää odottamaan lumien sulamista. Manullakin olivat ensimmäiset luistimet nurmekset. Tämän jälkeen oli käytetyt hokkarit, missä oli tyttöjen kaunoluistimista tunnetut piikit kärjessä. Eikä se ollut ollenkaan hyvä. Kompasteluun kyllästyneenä sai Manu sitten vanhemmat hankkimaan oikeat hokkarit.

Manu muistaa pelastaneensa jäihin putoajan/putoajia Kivijärven jäällä. Siellä sitä luisteltiin ennen Ankkalampea.

Kesällä soudeltiin veneellä ja uitettiin omatekoisia purjeveneitä. Tuli siinä kerran ainakin jouduttua veden varaan räpiköimään, kun kurkotteli purjeveneitä uittaessa. Kaverit kyllä avustivat kuiville pääsemisessä.

Manu kuului myös palokuntaan, joka haki sammutusvedet lammesta. Palosireeni oli jonkin aikaa Poutasen vieressä mäellä. Sireeni oli A-pylväässä, minkä pylvään toinen jalka oli Poutasen ja toinen jalka Mänttärin tontilla. Siellä oli myös asennettuna painonappi, mistä palopillihälytys käynnistettiin. Manulla oli luottamustoimi – palopillinnapinpainaja. Aina kun Poutaselle soitettiin tulipalosta, piti Maunon mennä juoksujalkaa painamaan pillin nappia. Hieman katkera oli Mauno, kun piti aina olla päivystäjänä tässä luottamusvirassaan – yötä päivää, kaikkina viikonpäivänä. Liikkeelle piti lähteä muidenkin nuorten miesten, jotka palokuntaan kuuluivat, oli sitten mikä aika vuorokaudesta tahansa tai mikä tilanne töissä tai mikä koulutunti tahansa. Paloauto lähti paloasemalta ja kiersi kolmion, mikäli lisää miehitystä tarvittiin  - Koulutien, Marttilantien ja Linnalantien kokoontumispaikkojen kautta ja keräsi niistä sammutusmiehistöä.

Erkki Kurppa

Eino Kurpan kaupassa oli jo 50-60-luvulla myynnissä luistelu- ja pelivälineitä. Palveluna asennettiin myös monon kantalappuun nurmeksen metallisia kiinnikelappuja. Silloin aikoinaan aluksi pelattiin vain jääpalloa. Myynnissä oli Velika-mailoja sekä mailan lapaan asennettavaa mänttinauhaa, nahkasta leikattuja reilun metrin pituisia kapeita nahkasuikaleita. Tietysti löytyi myös jääpalloja. Ne olivat jostain narusta punottuja ja oranssinpunaisella maalilla kovetettuja palloja.

Lammen jää pidettiin pääosin itse auki. Joku (Kainlaurin Arvo?) oli värkkäillyt puhdistukseen vanerista levyt, joissa oli kaksi aisaa. Niillä pidettiin jään pintaa puhtaana. Kun lunta oli enemmän, alkupuhdistus tehtiin velhoilla (= kola, jonka pohja oli vanerista, kuupan sivu oli puolisydämen muotoinen ja jatkui yläaisaan asti). Nuo velhot olivat aika kömpelöitä nykyisiin muovipohjaisiin koliin verrattuna. Velhoja jaksoivat käyttää vain isommat pojat. Mutta noilla systeemeillä jäätä puhdistettiin.

Päänsuojukset olivat aluksi kaksiosaisia. Eli takaraivolla ja otsassa oli eräänlainen koppa ja sisällä pehmusteet. Minäkin tein itselleni sellaisen. Kuoret olivat tapettimallikirjan paksuista kansista. Henkseleistä oli pätkät ristiin päälaen yli ja toiset sivuille. Olisikohan idea niihin tullut oikeilta jääpallonpelaajilta? Kypärien tulon ajankohtaa en muista.

Myöskin maalivahdin suojukset tuli tehtyä itse jostain paksusta popliinitakista. Käsin tikaten muutama pystylokero ja paperisilppua täyteen tungettuna. Hyvin suojasivat. Se oli jo kiekkokauden alkua, eli joskus ihan 60-luvun alussa.

Lammen valaistuksen hoiti yksi katuvalo, joka oli Kulmakuppilaa vastapäätä Koulutien ja Mustainveljestenkadun (lienee kutsumanimi ennen Ankkalammentietä ja Palolammentietä) kulmassa. Aika hämyistähän siellä oli. Valopylväässä oli hehkulamppu. Ehkä 200 W? Hämyssä oli mukava etsiä pudonnutta nurmeksen avainta (nimimerkki kokemusta on).

Keijo Nurmikaukas

Keijo tuli mukaan Ankkalammen kiekkoporukkaan kokeneena pelaajana. Lätkäoppia ja kokemusta Keke oli hakenut parin Lappeenrannan kouluvuotensa aikana pelaamalla katulätkää koulukavereittensa Joppe Hietasen ja Lalli Partisen kanssa, molemmat tunnettuja SaiPa-legendoja.

Lappeenrannasta Keke tuli Taavettiin jatkamaan koulunkäyntiä. Koti oli Luumäen Laukkalassa. Koulukortteeria Taavetissa hän piti Kokon perheessä. Niinpä tuli Taavetin kiekkokaveritkin hyvin tutuiksi. Ankkalammen jäänkuluttajista Keijolle muistui mieleen ensimmäisenä Andersinin Aake, Marja ja Sirkka, Hyyrysen Ossi, Esa ja Hannu sekä Kovasiiven Jarkko.

Kun jää kutsui koulun jälkeen, tultiin potkukelkalla Ankkalammelle Ja pistettiin kelkassa istuen luistimet jalkaan ja eikun menoksi.

Hyviä muistoja on jäänyt Keijoille mieleen kiekkoilusta. Yhtenä niistä Taavetin ja Jurvalan joukkueiden välinen matsi. Taavetti sen tietysti voitti 3-2.

Ei niin mukavana muistona on mielessä haaveri, joka sattui, kun luistelin vauhdilla takaperin kompastuen railoon, kertoi Keijo. Pää siinä kolahti jäähän ja hetken taisi tajukin olla kankaalla. Sen verran olin pyörällä päästäni, että paikalla ollut vuokraisäntäni Ossi Kokko katsoi parhaaksi nostaa minut potkukelkkaan ja työntää kotiin.

Maire Sairanen ent. Mänttäri

Muistan, kun itse sain ekat luistimet, ne oli hokkarit ja olin neljän vanha. Kun pääsin yksikseni menemään jäälle, niin laitoin kotona luistimet jalkaan ja laskin pyllymäkeä jäälle. Päivällä pojat pelasi toisessa päässä ja tytöt luisteli toisessa päässä. Päivä kyllä vierähti syömättä, mutta maistupa ruoka kahta paremmin kun kotiin meni.

Tuula de Leeuw

En muista nuoruudestani, että sorsia silloin olisi ollut. Kävin aina ongella Ankkalammella ja pelästyin kerran, kun rapu oli tarttunut koukkuun. Myöhemmin sorsat ovat ilmestyneet siihen lammelle ja joka vuosi ne tulivat takaisin.

Myöhemmän ajanjakson muistoja:

Liisa Koivu

Näillä jäillä, kevättalvella 1978, ei kyllä luistelijoita näkynyt. Mahtaakohan lampea olla ruopattu milloinkaan, tämän jälkeen? Muistaako kukaan noita lohkareita tai koneita töissä Ankkalammella? Kuvan olen ottanut laatikkokameralla padon kohdalta.

Heli Pöyhönen

Kyllä me lähitienoon lapset luistelimme siellä Ankkalammen jäällä ainakin vielä 1970-luvullakin. Luistimet hankimme Kurpan Einon kaupasta ja myöhemmin Lassen Urheilu ja Kone -liikkeestä. Lähes joka vuosi syksyllä, kun lampi alkoi jäätyä, jotkut ilkiöt alkoivat viskellä kiviä jäälle kokeillakseen ilmeisesti, kestääkö jää vai meneekö rikki. Harmillisesti nuo kivet vaikeuttivat luistelemista myöhemmin ja onneksi Taavetissa oli muitakin luistelupaikkoja: urheilukenttä ja jääkiekkokaukalo. Muutamana keväänä näin, kuinka Kulmanmutkan baarikahvilassa aikaansa viettäneet miehet löivät hiprakassaan vetoa ja hyppäsivät vuorotellen lampeen sen kaiteelta. Uimahousut olivat unohtuneet kotiin. Vesi oli kylmää, mutta se ei menoa haitannut.

Muistelin, että lampi ruopattiin talvella 1976, mutta olet ehkä oikeassa kun tuo hieno kuvakin löytyi. Kaksi nimeltä mainitsematonta neitokaista uivat seuraavana kesänä Ankkalammessa, sillä ruoppauksen jälkeen vesi oli uintikelpoisen näköistä.

Jossakin vaiheessa kuulemma opettajien asuntoloiden jätevedet johdettiin lammen pohjoispäähän. Ei ollut varmastikaan uimakelpoinen lampi silloin.

Paula Taimen

Urheilukentän tekojääradalla luisteltiin myös jo 62-63 vuosina.

Lähteet: Kari Valkonen, Jarkko Kovasiipi, Kirsti Hermunen, Tuija Nyberg, Matti Kivelä, Hannele Valkonen, Maire Sairanen, Tuula de Leeuw, Paula Taimen, Mauno Poutanen, Erkki Kurppa, Keijo Nurmilaukas, Lasse Valentin, Liisa Koivu, Heli Pöyhönen.